Kirjat ja maailma
Matti Peltonen
I
Paperille painettujen kirjojen yleistyminen 1400-luvun lopulla muutti koko kirjan käsitteen. Länsimaisen ihmisen suhde tekstiin muuttui ratkaisevasti, ja jätti jälkensä elämän kaikkiin pintoihin ja sopukkoihin. Kirjoittamisesta on tullut raja ja kynnys. Jean-Jacques Rousseuau kirjoitti Tunnustuksia-teoksessaan, että kirjoittamaan ryhtyminen oli hairahdus, joka oli syypää kaikkiin hänen senjälkisiin onnettomuuksiinsa. "Olin mennyttä miestä", hän valitti. Claude Lévi-Strauss ulotti Rousseaun kriittisen näkemyksen kirjoittamisen merkityksestä koko maailmanhistoriaan. Kirjoittamisen keksiminen johti länsimaisten kulttuurien pitkäaikaiseen taantumiseen, hän väitti Tristes Tropiques-teoksessaan. Hänen mielestään kirjoituskulttuurin synty liittyi militarististen maailmanvaltojen kehitykseen, ja myöhempi luku- ja kirjoitustaidon opettaminen massoille vain täydensi proleratisoitumista ja yleisen asevelvollisuuden laajenemista. Lévi-Straussille kirjoittaminen oli niin lähellä vallankäyttöä, että se itsekin muuttui luovuuden ja demokratian esteeksi.
Kirjoittaminen oli Rousseaulle ja Lévi-Straussille jotain epäaitoa ja luonnotonta. Teksti oli keinotekoinen lisä, joka vei neitsyyden alkuperäiseltä elämältä. Länsimaissa onkin varsin tavallista ajatella, että ihmiskunnan historian olennainen raja kulkee kirjoituskulttuurien ja oraalisten kulttuurien välillä. Tämän rajan hahmottaminen syntyi ilmeisesti uuden ajan ensimmäisinä vuosisatoina, Euroopan ja Uuden Maailman kulttuurien yhteentörmäyksen eräänä tuloksena. Esimerkiksi turkulaisessa Mnemosyne-lehdessä kirjoitettiin 1800-luvun alussa kansakoulujen perustamista vastaan. Lehti kirjoitti, että "talonpoika, jos hän saa korkeampaa sivistystä, lakkaa olemasta turmeltumaton luonnonlapsi, jolle kaikki esiintyy niin ihanassa valossa, niin selvänä, oikeana ja tasaisena, niin todellisena, niin sopusuhtaisena ja eloisana."
Kirjallisen ja oraalisen kulttuurin ensimmäinen suuri yhteentörmäys tapahtui Kreikassa runsaat kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Mullistuksen aiheuttivat kreikkalaiset aakkoset, joissa kirjainmerkit eivät enää vanhempien Lähi-idän kirjoitusjärjestelmien tapaan symboloineet kokonaisia tavuryhmiä, vaan vokaaleille ja kerakkeille kehitettiin omat merkkinsä. Tällä välineellä puhe pystyttiin ensimmäistä kertaa taltioimaan tarkasti ja tekstit voitiin tulkita ilman muistin apua. Tekstien tekotapa muuttui, niille alkoi ilmaantua tunnettuja tekijöitä ja tekstit säilyivät nyt pysyvämmin alkuperäisessä muodossaan. Tämän muutoksen pohtijat korostavat usein Rousseaun ja l.évi-Straussin tapaan kirjoittamalla muistiin kirjoitetun tekstin tajuntaa jäykistävää vaikutusta. Ajattelu muuttui lineaariseksi, yhtä suoraan ja yksiviivaisesti eteneväksi kuin kirjoitus, väitettiin. Tajuntaa heijastaen kieli muuttuu dynaamisesta staattiseksi, olla-verbin dominoimaksi. Vielä 1960-luvulla radion ja television synnyttämä uusi oraalinen viestintä viritti kanadalaisen tiedotustutkija Marshall McLuhanin nimittämään kirjapainotaitoa "kylmäksi" tiedotusvälineeksi.
II
Rousseaun ja Lévi-Straussin arvostelevien käsitysten kohteena oli kirjoittaminen yleensä. Mutta paperiin ja kirjapainotekniikkaan perustuva lehdistö ja kirjallisuus on useammin nähty luovuuden ja vapauden välineenä kuin esteenä. On helppo esittää lukuisia ilmiöitä tämän tueksi. Ilmiselvin niistä on kysymys sensuurista. Taistellessaan sensuuria vastaan tekstistä tuli rikollinen ja kapinallinen. Painotuotteita valmistettiin salaa tai rajan takana, ne salakuljetettiin maahan ja levitettiin illegaalisti. Toki sensuurilaitos Euroopassa kukistui hitaasti, pysyvämmin vasta tällä vuosisadalla, ja tietysti julkisen etukäteissensuurin sijaan on tullut muita sensuurin muotoja (itsesensuuri, organisaatioiden sisäinen kontrolli, jälkisensuuri). Suomessa rauhanaikainen ennakkosensuuri lopetettiin 1919, mutta esimerkiksi koulukirjat on tarkastettu aivan viime vuosiin saakka. Jälkisensuuritapaukset, kirjailijoita ja kustantajia vastaan nostetut oikeuskanteet, ovat olleet ehkä harvinaisia, mutta suuren julkisuutensa takia varmasti tehokkaita toimia. Olisikin mahdollista miettiä, onko ennakkosensuurin muuttuminen jälkisensuuriksi itse asiassa latistanut kirjallisuutta.
Sensuurilaitoksen itse asiassa aika vähittäisen muuttumisen ohella on havaittavissa toinen vähittäinen kehitys. Kirjat ja lehdet ovat vähitellen halvenneet, ne ovat yhä useamman tavoitettavissa. Tässä suhteessa suurimmat muutokset ajoittuvat kahteen jaksoon. Toisaalta kirjapainotoiminnan yleistymisvaiheessa siirryttiin erittäin arvokkaista käsin pergamentille jäljennetyistä käsikirjoituksista paperille suurina painoksina painettuihin kirjoihin. Esimerkiksi Gutenbergin raamatun kokoisen käsikirjoituksen (340 lehteä kokoa 42x62 cm) valmistamiseen olisi tarvittu 170 lampaan nahat. Muutos oli kuitenkin todella hidas. Siitä antaa kuvan tieto Suomesta. Papiston 1830-luvulla tekemän tiedustelun mukaan vain vajaalla kolmasosalla kotitalouksista oli oma Raamattu tai Uusi Testamentti. Toinen muutos tapahtui 1800- luvulla. Sanomalehdistön taloudellinen pohja muuttui, kun mainosten julkaisemisesta tuli pysyvä käytäntö. Tämä rahoituksen laajennus ja siirtyminen puukuitupohjaiseen halvempaan painopaperiin tekivät sanomalehdistä jokapäiväisen hyödykkeen. Aikaisemmin halvat kirjaset olivat myös laajuudeltaan pieniä. Tämä merkitsi, että ne olivat joko almanakkoja, pieniä uskonnollisia tekstejä tai lyhyitä käytännöllisiä oppaita. Jos laajemmalle lukijakunnalle haluttiin tarjota laajempi kaunokirjallinen teos, sitä lyhenneltiin ja se toimitettiin oletetun lukijakunnan oletettua vastaanottoa vastaavaksi. Ranskalainen historioitsija Roger Chartier on tutkinut systemaattisesti tätä 1600- ja 1700-lukujen halpojen "pokkarien" toimittamista. Hänen mukaansa teksti jaettiin pieniin kappaleisiin usein aivan mielivaltaisella ja luetun ymmärtämistä häiritsevällä tavalla. Vaikeat sanat poistettiin ja tekstiä harvennettiin. Uskalletut ja arveluttavat kohdat poistettiin. Joskus koko kirjan juoni saatettiin kääntää aivan päälaelleen, ettei sensuuri estäisi hyvää liiketointa.
Kolmas kirjapainotaidon mukanaan tuoma suuri muutos liittyi kieleen. Aikaisemmin kirjoja kuluttava asiakaskunta oli ollut maantieteellisesti ja kulttuurisesti heterogeeninen eliitti, pääasiassa yliopistoväki ja papiston ylin kerros Euroopan eri kaupungeissa. He muodostivat koulutuksensa ja kielitaitojensa puolesta homogeenisen ryhmän, joka oli tavoitettavissa latinankielisillä teksteillä. Uusi kirjanpainantaan perustuva kustannustoiminta tavoitteli laajempaa lukijakuntaa. Siksi kirjoja ryhdyttiin vähitellen painamaan kansallisilla kielillä. Kirjojen omistajien ja lukijoiden sosiaalinen kirjo laajeni. Kirjapainotaito ja kustantajien tarve lähestyä laajempia väestökerroksia vaikutti syvällisesti kansallisten kielten säilymiseen ja kehitykseen. Varsin usein tälle kehityslinjalle on annettu vain myönteinen arvo. Kehitys polki kuitenkin jalkoihinsa ne kielet, jotka eivät muuttuneet kirjallisiksi.
Arvostellessaan kirjoitustaitoa vallan rengin roolista Lévi-Strauss halusi korostaa kirjoituksettomienkin kulttuurien kehityskykyä ja innovatiivisuutta. Poleemisesti hän korosti, että ihmiskunta oli tehnyt suurimmat keksintönsä ilman kirjoitustaidon apua -maanviljelys, kotieläinten kasvatus ja tärkeimmät käsityötaidot eivät olleet riippuvaisia kirjoituksesta. Muistutus oli varmaan vuonna 1955 aivan paikallaan, sillä tuolloin luku- ja kirjoitustaito koettiin kovin yksipuolisesti edistyksen välineeksi, joka näytti muuttuvan itsenäiseksi päämääräksi. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjesto (UNESCO) otti lukutaidottomuuden hävittämisen päämääräkseen vuonna 1945. Seuraavina vuosikymmeninä, 1950- ja l960-luvoilla on laskettu ainakin 100 eri hallituksen järjestäneen lukutaitokampanjoita. Lukutaitoisuus alettiin tuolloin yhteiskuntatieteissä nähdä eräänlaisena kynnyksenä kehitysprosessiin. Useat tutkijat alkoivat pohtia - ja pohtivat edelleen - millainen luku- ja kirjoitustaidon taso on riittävä ja välttämätön ehto modernin teollisen yhteiskunnan synnylle. Taloustieteilijät löysivät 40 prosentin kynnyksen teollisen kehityksen alulle. Eräät sosiaalihistorioitsijat näkivät taas 50 prosentin lukutaitoisuuden kumouksellisen kehityksen edellytykseksi: Englannin puritaanista kumousta 1600-luvulla, Ranskan vuoden 1789 vallankumousta ja Venäjän 1917 mullistusta yhdisti se, että (miesten) yleinen lukutaito oli jo ylittänyt 50 prosentin rajan. Luku- ja kirjoitustaito tekee ihmisestä luovan ja kriittisen, ajateltiin kuohuvalla 60-luvulla. Kirjoitus ei ole vieras epäinhimillinen lisä, vaan väline ihmisen itsensätoteuttamiselle, luovuuden ja demokratian saavuttamiselle. Myös oraalisen ja kirjallisen ensimmäinen törmäys Kreikassa sai muutoksen positiivisia puolia korostavan tulkinnan. Eric A. Havelock muistutti, että oraalisuuden dominoima yhteiskunta kahlitsee puhetta aivan toisella tavalla knin kirjallinen kulttuuri: oraalisuuden ehdot ja roolit ovat kovin erilaiset erilaisissa miljöissä. Oraalisesti tuotetun "tekstin" olemusta ja keinoja kahlitsee se, että teksti on myös "varasto", se tuotetaan uudelleen käyttöä varten. Siksi muistamista helpottavat keinot kahlitsivat ja jäykistivät kieltä ja ajattelua.
Länsimaista ajattelua hallitsee kaksinainen suhde kirjoitettuun tekstiin. Menneisyyteen kohdistuva romantisoiva asenne korostaa sitä, miten painettu teksti hävittää puheen aitouden, demokraattisuuden, välittömyyden ja luovan monipuolisuuden. Toisaalta kirjoittaminen on rationaalisuuden ehto. Kirjoittamalla muistiin tallennettu teksti on läpikäyty, tarkistettu, looginen ja ehjä. Tällöin kirjoittaminen nähdään helposti vain keinona, neutraalina ajattelun apuvälineenä.
III
Länsi-Euroopassa lukutaito oli jo 1700-luvun lopulla sangen yleinen. Lukijakunta muodosti aktiivisen ryhmän, joka toiminnallaan muokkasi kirjojen maailmaa tarpeittensa mukaiseksi. Saksalaisessa historiantutkimuksessa 1700-luvun jälkipuoliskon ihmisten suhdetta kirjoihin on luonnehdittu sanoilla Lesewut tai Lesesucht (lukuhalu). Rolf Engelsing on väittänyt tuolloin tapahtuneen eräänlaisen "lukemisen kumouksen". Aiemmin vallinneesta intensiivisestä vain muutamiin harvoihin kirjoihin (almanakka, raamattu) kohdistuneesta keskittyneestä ja yhä uudelleen toistunecsta usein seurueessa ääneen suoritetusta lukemisesta siirryttiin ekstensiiviseen alati uutta tekstiä ahnehtivaan monipuoliseen ja kirjavaan lukemiseen. Sama ilmiö on tavattu myös Yhdysvaltojen lukutapojen historiasta.
Lukuhalu synnytti 1700-luvulla lukuseurat, lukusalit ja julkiset lainakirjastot. Toki kirjoja oli aina lainattu ja kirjastojakin oli ollut aikaisemminkin. Niitä olivat ylläpitäneet yliopistot, kirkko ja uskonnolliset järjestöt, joskus julkinenkin valta ja varakkaat yksityishenkilöt. Käyttöoikeus oli varattu vain harvoille ja valituille tutkijoille ja "kirjallisille piireille", aukioloajat olivat lyhyet ja epäsäännölliset. 1700-luvulla kirjastoajatus kehittyi demokraattisempaan suuntaan. Keskiluokka vierasti korkeita kirjallisia seuroja ja viihtyi paremmin kirjakauppiaiden perustamissa lukuseuroissa (cabinet de lecture, Lesegesellschaft). Lukuseurat rahoittivat toimintansa liittymismaksuilla ja jäsenten vuosimaksuilla. Näin kertyneillä varoilla hankittiin uusia kirjoja, aikakaus- ja sanomalehtiä lukuhalua tyydyttämään. Maksut pitivät myös kaupunkien rahvaan, käsityöläiset, pikkukauppiaat ja palvelusväen loitolla. Suomessa ensimmäiset lukuseurat perustettiin aivan 1700-luvun viimeisinä vuosina ja vuonna 1830 maassamme tiedettiin toimineen yksitoista lukuseuraa. (1)
Kaikille avoimen kirjalainauksen alkuvaiheet olivat perin vaatimattomat. Pariisissa kirjakauppiaat antoivat 1600-luvulla halukkaiden lukea pamfletteja ja uutislehtiä maksua vastaan liikkeissään tai niiden edustalla. Seuraavalla vuosisadalla pariisilaisia kirjanvuokraajia oli jo satoja. Vuokra maksettiin yleensä tiettynä summana päivää kohden, mutta kaikkein suosituimmilla kohuteoksilla saattoi olla tuntivuokra. Jos uutuus oli sivumäärältään laaja, se saatettiin kirjakaupassa pilkkoa useampaan osaan ja jakaa eri vuokraajille.
Lukuhalun kasvu herätti myös huolestumista. Eräs J. G. Heinzmann väitti kirjasessaan 1795, että ylenmääräinen lukeminen "altisti vilustumiselle, päänsärylle ja silmien heikkenemiselle, aiheutti kuumia aaltoja, kihtiä, verenvuotoa, astmaa, pyörrytystä, ruuansulatusvaivoja, suolitukoksia, hermostumista, migreeniä, epilepsiaa, luulotautia ja melankoliaa". Lukeminen ei sopinut kaikille.
Artikkelin kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, dosentti,
Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen vs. apulaisprofessori
Viite
Kirjallisuutta
- Eisenstein, Elizabeth L.:
- The Printing Revolution in Early Modern Europe. Cambridge University Press 1983.
- Darnton, Robert:
- History of Reading. Peter Burke (toim.): New Perspectives on Historical Wriring. Polity 1991, 140-I67.
- Chartier, Roger: The Cultural Uses of Print in Early Modern France. Princeton University Press 1987.
- Febvre, Lucien & Henri-Jean Martin:
- The Coming of the Book. The Impact of Printing 1450-1800. Verso 1976 (alkuteos 1958).
- Havelock, Eric A.:
- The Muse Learns to Write. Reflections on Orality and Literacy from Antiquity to the Present Yale University Press 1986.
- Houston, R.A.:
- Literacy in Early Modern Europe. Culture & Education 1500-1800. Longman 1988.
- Lévi-Strauss, Claude:
- Tristes Tropiques. Washington Square Press 1973 (alkuteos 1955).
- Nurmio, Yrjö:
- Maamme lukuseuroista ja niiden kirjastoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla. Historiallinen Aikakauskirja 1947, 1-47.
- Peltonen, Matti:
- Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Hanki ja Jää 1992.
- Raassina, Anne:
- Lukutaito ja kehitysstrategiat. Kolme vuosikymmentä Unescon lukutaitopolitiikkaa. Jyväskylän yliopisto. Nykykulttuurin tutkimusyksikkö 19, 1990.
- Rousseau, Jean-Jacques:
- Tunnustuksia. Valikoima otteita. Suom. Edwin Hagfors. Gummerus 1965.