Suomen ja Pohjanmaan lukuseuratIlkka Mäkinen
I. LUKUSEURAT KANSAINVÄLISENÄ JA SUOMALAISENA ILMIÖNÄ (1)
Tämän kirjoituksen varsinainen tarkoitus on kertoa vielä Vaasan lukuseuraa vanhemmasta tiedonhankinnan yhteisyrityksestä Etelä-Pohjanmaalla, nimittäin 1760-luvun alussa toimineesta varhaisesta lukuseuran muodosta, lukupiiristä, jota kutsuttiin "Bok Societetiksi". Jotta lukija voisi sijoittaa lukupiirin mielekkääseen historialliseen kokonaisuuteen, esittelen ensin lyhyesti lukuseurojen monivivahteisia muotoja sekä maailmalla että Suomessa. Tiedot kirjasosieteetista täydentävät kuvaa Suomesta - minkä valtakunnan yhteydessä se milloinkin olikin - tiiviisti kansainväliseen lukuseurakehitykseen liittyneenä alueena. Lähes kaikki muuallakin Euroopassa esiintyneet lukuseuratyypit löytyvät myös täältä. Ne olivat kypsän eurooppalaisen kulttuurin ilmentymiä tundran ja taigan rajamailla. Maailman pohjoisin lukuseura toimi Torniossa.
Lukuseuroja oli kokonainen kirjo löyhistä muutaman ihmisen piireistä aina satoja jäseniä käsittäviin seurapiiriklubeihin. Lukuseura oli ennen kaikkea kollektiivisen tiedonhankinnan keino, mutta se myös mahdollisti osallistujien yksilöllisen valinnanvapauden. Innovaatio oli niin tehokas, että se levisi nopeasti sekä Amerikassa että Euroopassa. Eurooppalaisten ihaileman Benjamin Franklinin Philadelphiassa v. 1731 ideoimaa kirjastoa on arveltu yhdeksi kantamuodoksi, mutta samantapaisia oli kotimantereellakin.
Varsinaiset käytännön esimerkit Pohjoismaihin saatiin Saksasta, mahdollisesti myös Englannista. Ranskasta saatiin terminologiaa: monet lukuseuratyyppien nimitykset tulevat sieltä, vaikka niitä sovellettiinkin usein erilaisiin organisaatioihin kuin Ranskassa. Lukuseuraterminologiassa oli paljon horjuvuutta, mutta silti jonkinlainen johdonmukaisuus on löydettävissä. Lukuseurat kehittyivät historiallisesti yksinkertaisista muodoista monimutkaisemmiksi, mutta varhaisemmat muodot jäivät usein elämään uusien rinnalla. Monissa saksalaisissa - ja suomalaisissakin - kaupungeissa saattoi olla yhtä aikaa toiminnassa kaikkia tyyppejä ja lisäksi muita kirjastotoiminnan muotoja, kuten kaupallisia lainakirjastoja. Lukuseurojen rinnalla esiintyi myös monenlaisia muita yhteenliittymiä, kuten tanssi- ja peliklubeja yms. Rajat saattoivat ylittyä moneen suuntaan.
Lukuseurojen edeltäjiä olivat sanoma- ja aikakauslehtien tilausrenkaat. Saksassa kehitys alkoi jo 1600-luvulla ja voimistui 1700-luvulla. Suomessakin 1700-luvun alkupuolella Turun Akatemian osakunnat tilailivat sanomalehtiä, joita jäsenet saivat lukea pienestä maksusta. Tilausrenkaat olivat niin epämuodollisia liittymiä, että niitä varmasti oli paljon enemmän kuin mistä tiedetään. 1800-luvulla niin talonpojat kuin säätyläiset järkeistivät lehtitilauksiaan kierrättämällä lehtiä talojen kesken.
Lukupiiri
Askel lehtien yhteistilauksesta lukupiiriin (läsecirkel), on melkein huomaamaton. Joukko ihmisiä lyöttäytyy yhteen, he ostavat vuorotellen kirjan, jonka muutkin saavat lukea, kokoontuvat keskustelemaan luetuista ja hankittavista kirjoista, laativat kirjoitetut säännöt. Varhaisin saksalainen lukupiiri, josta olen nähnyt maininnan, on "Die Stettinische Gelehrte Zeitungsgesellschaft". Sen nimi esiintyy greifswaldilaisen "Critische Nachrichten und Pommerische Bibliothek" -aikakauslehden vuosikerran 1750 tilaajalutettelossa, mutta sitä ei mainitse edes Marlies Prüsener perinpohjaisessa saksalaisia lukuseuroja käsittelevässä väitöskirjassaan (1973). Lukupiireistä ei olekaan usein jäänyt muuta kuin nimi, jos sitäkään. Englannissa oli varmuudella lukupiirejä jo 1700-luvun alkukymmeninä. Siellä niitä kutsuttiin nimillä "Book Club" tai "Book Society". (2) Varsinkin viimeksi mainittu nimitys vie ajatukset helposti siihen että heräte eteläpohjalaiseen seuraan olisi saatu Englannista päin, sillä täkäläistä yhteenliittymää kutsuttiin "Bok Societetiksi".
Eteläpohjalaisen kirjasosieteetin lisäksi ei sivistyneistön lukuseuroista Suomen alueella ole tietoja, erästä viipurilaista yritystä lukuun ottamatta l780-luvulla, ennen suomalaisten lukuseurojen kulta-aikaa, joka alkoi 1790-luvulla. Silti niitä on voinut olla.
Kirjapiirien ongelma oli, mitä tehdä kirjoille kierrätyksen jälkeen. Ne saattoivat päätyä jäsenten omiin kirjahyllyihin tai huutokaupattavaksi ja hävisivät siten yhteisestä käytöstä. Tämän estämiseksi lukuseurat alkoivat hankkia itselleen pysyvän kirjaston säilytyspaikan; ehkä joku jäsen luovutti huoneen kirjakaapin säilytyspaikaksi tai voitiin vuokrata huone tarkoitusta varten. Näin syntyi seuraava lukuseuran tyyppi, " lukukirjasto", Lese-Bibliothek.
Lukukirjasto, lainakirjasto, hovikansleri
Kirjastosta tuli lukuseuran sydän. Julkaisuja ei enää tarvinnut kierrättää eikä tuskailla sitä, että jotkut jäsenet eivät olleet aina kovin täsmällisiä luettavansa edelleenlähettämisessä. Tosin myös lukukirjastossa joskus kierrätettiin osaa julkaisuista ja vasta kierron jälkeen ne sijoitettiin kirjastoon. Kokkolan lukuseuran piirissä yritettiin tällaista, mutta siitä luovuttiin muutaman vuoden jälkeen.
Kiinteästä kirjastosta lukuseuran jäsenet saivat määrättyinä aikoina hakea mieleistään luettavaa. Tällaisena lukuseura muistutti kaupallisia lainakirjastoja, vaikka omistussuhteessa oli selvä ero. Samankaltaisuus oli kuitenkin niin suuri, että jälkikäteen on vaikea välillä päätellä, kummasta oli kyse. Saksassa, Ranskassa ja Englannissa oli lainakirjastoja hyvin varhain, ja Tukholmassakin alkoi kirjakauppias Lars Salvius jo 1700-luvun puolimaissa pitää lainakirjastoa kirjakauppansa yhteydessä. "Lainakirjasto" tuli pysyvästi merkitsemään juuri kirjakauppiaiden ylläpitämää kirjastoa, mikä näkyi myös ruotsalaisissa sensuurisäännöissä. Niissä kirjakauppiaat katsottiin ensisijaisiksi saamaan lainakirjasto-oikeuksia.
Kun Vaasan 1794 perustetun lukuseuran puuhamies Olof Langenstein anoi 1802 hovikanslerinvirastolta lupaa lukuseuran jatkamiselle, terminologiset erot saivat merkitystä. Vaasalaiset olivat muutamien ruotsalaisten seurojen tapaan antaneet myös muille kuin seuran osakkaille mahdollisuuden lainata maksua vastaan kirjastosta. Anomuksessaan Langenstein kuvasi lukuseuraa ilmaisulla "et Sällskaps- eller så kallat Läse-Bibliothek i Wasa stad", muttei sanonut mitään "lainakirjastosta". Vastauksessaan hovikansleri Zibet kuvasi lukuseuraa suunnilleen samoin sanoin, mutta lisäsi, että ulkopuolisille lainaaminen oli antanut sille "lainakirjaston ominaisuuden". Hän kyllä mielellään myönsi luvan seuran toiminnalle, kun se toimi "kaupungissa, jossa ei ole kirjakauppaa".
Lukuseuraidea lähestyi Suomea suurena pihtiliikkeenä Saksasta lähtien Itämeren rantoja pitkin, toinen haara Tanskan ja Ruotsin, toinen Baltian kautta. Läntistä reittiä virikkeensä saaneita lukuseuroja oli Suomessa ainakin tusinalla paikkakunnalla. Itäisen reitin kautta innovaatio saapui Vanhaan Suomeen. Viipurissa oli toiminut jo 1780-luvulla lukupiiri tai lukukirjasto, jolle ehti kertyä viitisensataa nidettä enimmäkseen saksalaista kirjallisuutta. Sen toiminta oli kuitenkin loppunut jo ennen kuin v. 1806 perustettiin lukuseura, joka liittyi niin ikään suoraan saksalaiseen perinteeseen.
Lukukabinetti Turkuun
Lukukirjastosta kehittyi isommissa kaupungeissa uusi muunnos, lukukabinetti. Lukukabinetissa oli eri huoneet kirjastoa, lukusalia ja seurustelua varten. Lukusalissa saattoi lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, kirjastosta sai lainaksi kirjoja, seurusteluhuoneessa keskusteltiin; siellä oli tarjoilua, kirjoitustarvikkeita jne. Nimitys "lukukabinetti" tuo mieleen kaupalliset "cabinet de lecture'it", joita oli Ranskassa ollut jo 1700-luvun alkupuolella. Varhaisimpia saksalaisia lukukabinetteja ei kuitenkaan kutsuttu sillä nimellä, vaan niitä sanottiin lukuseuroiksi tai "Lesezimmereiksi". Vasta 1780-luvulla alettiin puhua "Lesekabineteista". Uuden nimityksen omaksuminen osoittaa, kuinka tunnettuja ja ihailtuja Ranskan cabinet de lecture'it olivat.
Suomessa lukukabinettien tasoa läheni ensimmäisenä v. 1798 perustettu Turun lukuseura. Kun siihen etsittiin lehti-ilmoituksella jäseniä, sitä luonnehdittiin ilmaisulla "et Läsecabinet för Periodiska Skrifter". Vaikka myöhemmin seurasta aina käytettiinkin nimitystä "läsesällskap", niin on kuitenkin oireellista, että hanketta mainostettiin lukukabinettina. Sen toiminta oli käytännössäkin selvästi lukukabinettimaista, vaikka ulkomaisia esikuvia vaatimattomammissa puitteissa.
Joistakin saksalaisista lukuseuroista kehittyi monipuolisia seurustelulaitoksia, joista käytettiin sellaisia nimiä kuin "Museum", "Harmonie", "Casino" tai "Club". Lukuseuran nimi antoi toisinaan arvovaltaisen naamioinnin viihteelliseen seurusteluun tähtäävälle seurapiiriklubille, ja kirjasto saattoi toimintamuotona jäädä aivan syrjään tai muutaman tilattavan sanomalehden varaan. Vakavasti lukemiseen ja kirjallisuuteen suhtautuvat henkilöt saattoivat huolestua tällaisesta kehityksestä. S.G. Elmgren muistutti ylioppilaita Helsinkiin v. 1846 perustetun Akateemisen lukuyhdistyksen (Akademisk Läseförening) alkutaipaleella, että lukuseurojen perustehtävä oli hankkia pienimmällä mahdollisella taloudellisella uhrauksella jäsenille keinoja laajentaa tietojaan painetun sanan avulla. "Epäämätöntä lieneekin", kirjoittaa Esko Häkli, "että Elmgrenille itselleen painettu sana riitti. Muille tällainen ohjelma kävi kuivakkaaksi.... Tarvittiin sekä kirjallisia että suullisia esitelmiä, keskustelua, laulukokouksia, ajanvietepelejä ja ruokatarjoilua." Snellman ymmärsi ylioppilaselämän luonnetta, kun hän suositteli Saimassa (1846) esimerkkiä otettavaksi eräästä ulkomaisesta, ilmeisesti saksalaisesta, yliopistokaupungista, jossa ylioppilaiden lukuseuran "huoneistossa oli erityinen seurusteluhuone opettajille ja opiskelijoille, kirjastohuone, yhteinen lukusali sanomalehdille ja kaunokirjallisuudelle, kaksi muuta tieteelliselle kirjallisuudelle ja yleensä vakavasisältöisille aikakauslehdille, edelleen tanssi- ja konserttisali sekä tila ravintolalle ja yhteiselle ruokasalille." Ylioppilastaloa harkittaessa Snellman piti hankkeen tärkeimpänä tehtävänä luoda opiskelijoiden ja opettajien yhteenkuuluvuutta vahvistava kokoontumispaikka (1859).
Fakkilukuseurat
Lukuseurat hankkivat enimmäkseen yleistajuista kirjallisuutta, useiden säännöissä jopa kiellettiin varsinaisen tieteellisen kirjallisuuden hankkiminen. Monen erikoisammatin harjoittajan täytyi kuitenkin seurata oman alansa kirjallisuutta, koska tieteellisen tutkimuksen tuloksia alettiin entistä enemmän soveltaa käytännön työhön. Tämän vuoksi alkoi syntyä erikoislukuseuroja (Fachlesegesellschaften). Yksi varhaisimmista, Medizinische Privatgesellschaft, perustettiin Ruotsin Pommerin Stralsundiin jo v.1773. Lääketieteellisiä lukuseuroja syntyi Saksaan vuoteen 1830 mennessä ainakin parikymmentä. Lukuseura liittyi myös Ruotsissa ja Suomessa lääkärien tieteellisten seurojen alkuvaiheisiin. Ruotsissa, jossa tiedettiin Stralsundin seurasta, yritettiin seurata esimerkkiä 1790-luvulla, mutta erinäisten hankaluuksien, kuten sensuurin takia, toiminta alkoi vasta seuraavan vuosisadan alkukymmenellä. Turussa nuoret medisiinarit perustivat v. 1820 lääketieteellisen seuran, jonka toimintaan oleellisesti kuului kirjasto. Turun palon keskeyttämää toimintaa yritettin herättää henkiin 1832, mutta vasta lääkintälaitoksen uusi pääjohtaja C.D. von Haartman sai arvovallallaan asian liikkeelle. Hän halusi saada aikaan "kirjallisen yhteyden" maan lääkärien välille, kuten hän asian ilmaisi kiertokirjeessä v.1834. Hahmoteltu järjestelmä julkaisujen kaksisuuntaisine kiertoineen osoittaa eurooppalaisten lukuseurakäytäntöjen tarkkaa tuntemusta.
Suomeen hiipi Ruotsin kautta myös ajatus pappien ammatillisten lukuseurojen tarpeesta. Ensimmäiset perustettiin v. l 837 Ahvenanmaalle ja Ylisen Karjalan rovastikuntaan nykyisen Pohjois-Karjalan alueelle. Mahdollisesti Nikolai I:n ajan ilmapiirin raskauden takia niitä ei ilmestynyt sen enempää ennen kuin Aleksanteri II:n noustua valtaan arkkipiispa E. Bergenheim alkoi niitä suosia. Papit eivät aina olleet innokkaita kontrahti- eli rovastikuntakirjaston perustamiseen, koska varat kerättiin heiltä itseltään, mutta arkkipiispan painostuksesta niitä syntyi useita Turun hiippakuntaan. Muissakin hiippakunnissa niitä perustetiin. Muista ammattiryhmistä ainakin kaartinpataljoonan upseereilla oli oma lukuseura jo 1830-luvulla.
Lukuseuralla kansaa valistamaan
Lukuseura oli tiedonhankinnan organisoimisessa niin tehokas, että sitä sovellettiin hyvin monenlaatuisiin yhteyksiin. Lukuseura-ajatus oli voimakkaasti mukana myös rahvaankirjastojen alkuvaiheissa. Suomettaressa v. 1847 julkaistussa "Osotteessa Lainakirjaston Asetuksille" lähdettiin lukuseuran pohjalta. Sen tapainen taisi olla Pynnisenkin mielessä hänen ehdottaessaan, että halulliset lukijat yhdistyisivät "liittoon" perustamaan kirjastoa. Yksi varhaisimmista rahvaallekin suunnatuista kirjastoyrityksistä, Tampereen lainakirjastoyhdistys v. l836, seurasi sivistyneistön lukuseuraperinnettä. Erityisesti 1870-luvulla perustettiin "lukuyhdistyksiä", jotka tilasivat sanomalehtiä ja pitivät yllä lukusaleja. Turussa toimi 1860-luvulla "sivistyspiiri" (Bildnings Cirkel), joka johdatti rahvaan ja säätyläistön seurustelemaan keskenään, keinoina esitelmät, juhlat ja kirjasto. Nykyajan kansalaisopistoon sitä voisi verrata. Nuorisoseuroilla oli kirjastoja ja lukupiirejä. Myös työväki alkoi perustaa omia kirjastojaan, joiden puitteita voi luonnehtia lukuseuramaisiksi.
II. KIRJASOSIETEETTI ETELÄ-POHJANMAALLA
Lukeminen oli tullut Ruotsi-Suomessa muotiin vapaudenajalla, 1700-luvun keskivaiheilla. Luonnontieteiden kehitys herätti tiedontarpeita, tehtiin uusia keksintöjä ja löydettiin uusia maita. Sitäpaitsi oli syntynyt uusi, jännittävä kirjallisuudenlaji, romaani, joka viekoitteli lukemaan. Pappi, upseeri, virkamies ei enää voinut luottaa siihen, että koulussa,yliopistossa tai uran alkuvaiheessa hankittu tieto olisi riittänyt. Tietoa piti saada koko ajan lisää ja käydäkseen sivistyneestä ei oman alan fakkitieto riittänyt, vaan vaadittiin yleissivistystä. Vapaudenajan valtiopäiväelämä synnytti julkista keskustelua, joka aktivoi säätyläisten lukuhermoa. Johonkin määrään saattoi hankkia tietoa ja lukemista omin varoin, mutta siinä tuli pian seinä vastaan, joten oli luonnollista, että ruvettiin yhteistyöhön, kuten Etelä-Pohjanmaalla 1760-luvun alussa.
Lähteille
Tietoja pohjalaisesta lukupiiristä on saatu kolmesta lähteestä, jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäinen vihje on Ernst Estlanderin julkaisemassa esi-isänsä Lapväärtin kirkkoherran Jacob Estlanderin (1713-1785) kirjaston luettelossa, joka alunperin sisältyi tämän perukirjaan. Vielä 1700-luvulla oli tapana luetella perukirjassa yksittäin vainajan jälkeenjättämät kirjat, myöhempinä aikoina ne on yleensä kuitattu ylimalkaisella maininnalla. Perukirjaluettelojen tiedot ovat tavallisesti niukat, joten kirjojen identifiointi on työläs tehtävä ja usein jää osa lopullisesti selvittämättä. Luettelo J. Estlanderin kirjoista käsittää 326 numeroa, mutta yksi alunperin hänelle kuulunut kirja siitä puuttuu.
Ernst Estlander mainitsee luettelon esipuheen alaviitteessä, että perukirjaluettelossa ei mainita yhtä teosta, joka oli kuulunut kirkkoherra Estlanderille, nimittäin Tukholmassa 1759 julkaistua kirjaa "Witterhetsarbeten" (1. osa). Kirjan esilehdellä olevista merkinnöistä ilmenee, että kirja oli kuulunut lukupiirille, jossa Estlander oli jäsenenä. (3) Ilmeisesti kirja oli kulkenut sukuperintönä, kun taas luettelossa mainitut kirjat olivat hajonneet maailmalle. Useinhan vainajan kirjat huutokaupattiin. Jacob Estlanderin "ylimääräistä" kirjaa ei toistaiseksi ole tavoitettu.
Lääninkamreerin elämäkerrasta
Toinen lähde on jo paljon informatiivisempi. Se on Oulun läänin lääninkamreerin Erik Tulindbergin (1728-1793) käsinkirjoitettu, keskenjäänyt elämäkerta, Framlidne lands kammereraren i Uleåborgs län Erik Tulindbergs Lefwerne. Se on Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkistossa, jonne tämän antikvariaattilöytönsä v. 1958 tuoreeltaan lahjoitti valtiotieteen tohtori, myöhemmin professori S-E. Åström.
Erik Tulindberg, jonka samanniminen poika muistetaan säveltäjänä ja hallituskonseljin jäsenenä, oli ennen siirtymistään lääninkamreeriksi (1775) 25 vuotta maanmittarina eri puolilla Suomea, pisimpään Etelä-Pohjanmaalla. Elämäkerrassa kerrotaan hänen lapsuudestaan Ruotsissa, kouluttautumisestaan maanmittariksi ja töistä Suomessa. Suomeen hän tuli parinkymmenen muun riikinruotsalaisen maanmittarin kanssa ja teki ensin Savon ja Keski-Suomen pitäjissä kartoitustöitä. Vuonna 1755 hänet siirrettiin Etelä-Pohjanmaalle ensin arvioimaan maatilojen verotusarvoja ja sitten toimeenpanemaan isojakoa Vähässäkyrössä.
Tulindberg oli ahkera ja taitava maanmittari, uutteran virkamiehen perikuva. Kun virkatehtävät jättivät hänelle vähän vapaata, käytti hän sen "hyödyllisten tietojen hankkimiseen ja lisäämiseen erityisesti sellaisilla aloilla, joilla oli yhteistä hänen virkansa perusteiden ja suorittamisen kanssa: ja ansaitsee mainita, että hän muutamien virkaveljiensä, manallemenneiden maanmittarien Stiervaldin, Klinginksen ja Branderin kanssa vapaa-aikoina kirjeitse vaihtoi tiettyjä Matemaattisia probleemoja, joita he toisilleen selostivat ja ratkaisivat". Virkistävää ja kehittävää ajanvietettä! Tähän kohtaan elämäkerran kirjoittaja (4) sijoittaa sisällökkään alaviitteen: "... muutamat papit ja säätyläiset olivat keskenään perustaneet Vaasan ympäristöpitäjiin niin sanotun kirjasosieteetin, jonka jäsenet eivät ainoastaan välittäneet toisilleen arvokkaita kirjojaan ja julkaisujaan, vaan myös hankkivat vähitellen ilmestyviä uusia kirjoja, jotka sitten kierrätettiin sosieteetissa lukemista varten. Historia, maantiede, matkakertomukset, taloudelliset ja valtio-opilliset kirjoitukset sekä luonnonoppi olivat pääasiassa ne aiheet, joita tämä kirjasosieteetti keräsi, ja johon Tulindberg muutaman virkatoverinsa kanssa otettiin vastaan mieluusti senkin takia, että heillä jo aiemmin oli kirjakokoelmat, jotka sopivat seuran makuun ja tarkoitukseen."
Kiertävä kirja
Seuraavaan lähteen löysi Henrik Grönroos (5) vuosikymmeniä sitten tutkiessaan Porissa Satakunnan museon vanhojen kirjojen kokoelmaa. Siellä hänen käsiinsä sattui Montesquieun teoksen ruotsinnos, nimekkeeltään "HERR MONTESQUIOUS TANKAR ÖFWER ORSAKERNE TIL DE ROMARES WÄLDE OCH FALL, Af Fransöskan öfwersatte... Af O. v. D[alin]." Kirja on julkaistu Tukholmassa v. 1755. Muita kirjasosieteetissa kiertäneitä kirjoja ei toistaiseksi ole löydetty. Estlanderin mainitsemaWitterhetsarbeten ja Montesquieun kirja osoittavat, että kirjapiirissä kiersi sangen korkeatasoinen ruotsinkielinen kirjallisuus.
Lukijat ovat kirjoittaneet nimensä lyhyin kommentein kirjan esilehdelle siinä järjestyksessä kuin kirja heidän keskuudessaan kiersi. Kirja oli lähtenyt kierrokselleen 12.1.1760 Kaskisissa asuneelta lääninlampurilta Johan David Cneiffiltä (1722-1792): "Afgår til Herr Kyrckoherden Estlander d: 12 Januarii 1760. Joh: Dav: Cneiff". Lapväärtin Estlander ei itse merkinnyt nimeään ja aikaa, mutta reilu kuukausi hänellä oli lukuaikaa, sillä seuraava merkintä kertoo kirjan saapuneen Isoonkyröön 15.2.: "Ankom till Stork[yro]. d. 15 Febr. och afgår d. 18 till Laihela. Joh: Aem. [tai: Äim.]" Se tarkoittaa Isonkyrön kirkkoherraa Johan Æjmelæusta (1718-1805).
Æjmelæus lukaisi kirjan kolmessa päivässä, mutta seuraavassa pysähdyspaikassa se viipyi kauemmin pappeinkokouksen takia: Dröijt i Laihela för Prästmötets skull och afgår nu d. 11. Martii till H[err] Capit. Roos i[från] Reinius." Kirjoittaja oli Laihian kappalainen Israel Reinius. Kokkolassa oli 22-24.2.1760 pidetty Pohjanmaan pappien kokous, johon siis Reinius oli ottanut osaa, samoin kuin Estlander ja Æjmelæus. (6) Kirjan seuraava lukija oli kapteeni Herman Julius Roos (1725-1786), kirjasosieteetin ainoa aatelinen, jonka puustelli tuolloin oli Ylistarossa. (7) Kapteeni Roosilta kirja vaelsi kymmenen päivän kuluttua edelleen: "D.21: Martii til H[err] Ing: Brander i[från] Roos."
Kirja joutuu nyt peräjälkeen viiden maanmittarin käsiin. Kirjasosieteetin jäsenistä oli puolet maanmittareita, joita tituleerattiin insinööreiksi, kuten tätä Zacharias Branderia (1729-1782). Branderin tuolloisesta asuinpaikasta ei ole tarkkaa tietoa. Hän kyllä teki mittaustöitä Isossakyrössä v. 1760 (8), mutta hänen vakinainen asuinpaikkansa saattoi olla Sulvalla tai Mustasaaressa. Kirja saapui Branderille epäsuotuisaan aikaan, sillä hän oli sairaana ja saattoi luovuttaa sen edelleen vasta toukokuun puolessavälissä " [a]nkom under min siuklighet, och därigenom blifwit å sido lagd. Aflämnades d.15 Maij til HrIng. Klingius ifrån Zach: Brander." Erik Klingius (1710-1781) toimi Maalahden pitäjässä. Hän kirjoitti kalligrafisella käsialallaan noutaneensa kirjan ja luovuttaneensa sen edelleen neljän päivän kuluttua insinööri Tulindbergille: ''Hämtades sistnämde dag, och aflemnades d 20 ejusdem til / H r Ingenieuren Tulindberg af Erik Klingius. "
Meille jo tuttu Tulindberg oli päättelemassä mittauksia Korsnäsissä siirtyäkseen heinä-elokuussa Vähäänkyröön toimittamaan isojakoa. Tulindberg antoi kirjan edelleen: "Til Hr Ing. Runeberg den 31. maij 1760 af E:Tulindlberg." Pahaksi onneksi Runebergin etunimi ei tule merkinnöissä esille. Pohjanmaalla toimi kaksi Runebergia maanmittauksen tehtävissä. Vaasassa asuva tirehtööri Ephraim Otto Runeberg (1722-1770) johti koko Suomen maanmittaustöitä. Hänen nuorempi veljensä Ludvig Anton (1725-1803) oleskeli vielä elokuussa 1760 Korsnäsissä, mutta siirtyi sittemmin Oulun lääniin. Oletan, cttä kirjasosieetin jäsenenä oli LudvigAnton, koska häntä tituleerataan "Herra Insinööriksi", kun taas Ephraim Ottoa aina "Directeuriksi". Runebergin veljeksistä olivat Ephraim Otto ja Ruotsiin jäänyt Edvard poikkeuksellisen lahjakkaita. He julkaisivat huomattuja kansantaloustieteellisiä ja muita kirjoituksia, ja kumpikin valittiin tiedeakatemiaan. Heidän rinnallaan Ludvig Anton ei ollut samalla tavalla häikäisevä intellektuelli, saattoipa hänesta sanoa: "Beskedlig karl men kova pää"(hyvänahkainen mies mutta hårt huvud). Tämän luonnehdinnan lausui maanmittari Runebergin pojanpojalle Johan Ludvigille (9) myöhemmin arkkipiispa Jacob Tengström, jonka tädin kanssa Ludvig Anton oli ollut naimisissa.
L.A. Runeberg ja Tulindberg olivat kumpikin Korsnäsissä, joten kirjan siirto kävi kätevästi, mutta seuraava taival oli taas pidempi: "Afsendes til Herr Ing: Wijk d: 2 Junij. Runeberg." Erik Wijk (1725-1783) asui Närpiössä, jonka tienoilla asui neljännes kirjasosieteetin jäsenistä. Häneltä kirja siirtyi edelleen Närpiön kappalaiselle Henrik Moliisille (1711-1777): "Ankom den 3. och bortsändes d. 10. Til Pastor Moliis ifrån Erik Wijk." Kirja päätti kierroksen omistajansa maanmittari Israel Wänmanin luo (1723-1795) (10): "Bortsändes den 7. Julii från Moliis till ägaren Hr Ing: Israel Wänman."
Valistuksen puolesta
Mikä olisi sopinut valistuksen ajan lukuseuran kirjaksi paremmin kain Montesquieun teos? Seuran pappisjäsenistä ainakin Johannes Æjmelæus ja Israel Reinius olivat valistuspappeja, kansanopetuksen ja talouden edistäjiä. Æjmelaeus oli sittemmin myös Aurora-seuran jäsen. Lääninlampuri (nykytermein lammaskonsulentti) Cneiff oli jo virkansa puolesta valistushenkinen, mutta ylitti tässä suhteessa kyllä virkavelvollisuuden vaatimukset. Hän julkaisi v.1757 ajatuksiaan kirjana "Tanckar huru en tillbörlig landthushållning skyndsammast synes kunna upphjelpas i Österbotten".
Myos Reinius kirjoitti laajahkon muistion Etelä-Pohjanmaan talouden epäkohdista ja keinoista niiden poistamiseksi (1745). Sitä ei kuitenkaan julkaistu samoin kuin ei hänen Laihian historiasta kirjoittamiaan kuvauksia, joita myöhemmin käytettiin historiallisten tutkimusten lähteinä. Æjmelæuksen panos hyötykirjoitteluun oli ÅboTidningarissa v. 1773 julkaistu lyhyt Isonkyrön pitäjänhistoriikki. (11)
Pitäjänkuvauksia julkaistiin hyödyn aikakautena Turussa väitöskirjoina mm. Kalmin ja myöhemmin Porthanin johdolla. Tulindbergin elämäkerran kirjoittaja kertoo, miksi tarvittiin pitäjänkuvauksia ja yleensä maantieteellistä tutkimusta: "Suomi, tämä laaja ja monissa suhteissa Luonnon suotuisasti kohtelema Maankolkka..., oli tuohon aikaan omien asukkaidensa huonosti tuntema ja vielä vähemmän vieraiden". Maanmittarit olivat erikoisen sopivia taloudellisten pitäjänkuvausten laatimiseen. Virtaviivaisen mallin antoi v. 1758 E. O. Runeberg Laihian-kuvauksellaan, jonka kuninkaallinen tiedeakatemia palkitsi. Ennen Pohjanmaalle muuttoaan Tulindberg laati Savossa ja Keski-Suomessa taloudellisia ja maantieteellisiä kuvauksia, joita tirehtööri Runeberg kiitteli. Myöhemmin Oulun lääninkamreerina Tulindberg toimitti Åbo Tidningariin lääninsä kuvauksen, johon Porthan oli oikein tyytyväinen. Porthan ja Tulindberg olivat kirjeenvaihdossa ja tuttavallisissa väleissä. (12) Myös Erik Klingius laati Maalahden pitäjänkuvauksen, joka on säilynyt käsikirjoituksena (HYK).
Maanmittarit olivat aikansa strategisen tärkeitä tietoammattilaisia. Heidän työssään ja heidän hankkimiensa tietojen avulla sovellettiin tieteellisen tutkimuksen tuloksia käytännön elämään uudella tavalla, joskin väliin eksyttiin utopistiseen tilastotieteeseen. (13) Maanmittarin ammatti oli vielä 1700-luvulla myös väylä ylöspäin, ainakin sellaisille lahjakkaille mutta köyhille nuorukaisille kuin Erik Tulindberg.
Geenihuuhtelu
Vielä yksi piirre on huomattava kirjasosieteetin maanmittareissa: he kaikki olivat Ruotsissa syntyneitä ja siirtyivät vasta aikuisiässä Suomeen työhön ja jäivät tänne. Jotkut kuten L.A.Runeberg saattoivat lyhyeksi ajaksi palata Ruotsiin maanmittaustöihin, mutta hänkin tuli onneksemme takaisin. Historiallisessa kirjallisuudessa pidetään joskus negatiivisena sitä, että ison ja pikku vihan jälkeen Suomeen siirtyi Ruotsista virkamiehiä korvaamaan sitä hävikkiä, jonka sodat ja miehitykset olivat aiheuttaneet. Virkamiesten siirtymistä on pidetty ruotsalaistamisena, mutta eikö toisaalta näistä tarmokkaista ja taitavista miehistä kuitenkin tullut Suomeen erityinen piristysruiske, geenihuuhtelu, joka parin sukupolven aikana vaikutti virkistävästi Suomessa? Heidän jälkeläisistään tuli kansallisrunoilija ja ensimmäinen suomalainen säveltäjä, ja tietenkin tavallisia kunnon virkamiehiä, kelpo sukujen kantaisiä. Monet naivat suomalaisten pappien tyttäriä. Kirjasosieteetin otoksesta varmuudella kolmella maanmittarilla oli papintytär puolisona. Wänman ja Tulindberg olivat langoksia, sillä heidän vaimonsa olivat Närpiön kirkkoherran Carlborgin tyttäriä. Carlborg naitti kolme tytärtään maanmittareille ja yksi tyttäristä ehti olla jopa kahden maanmittarin vaimona. Papintyttärien naiminen integroi maanmittarit tehokkaasti paikalliseen yhteisöön. Tosin työn luonteen takia syntyi myös helposti ristiriitoja maanmittarin ja paikallisen väestön välille.
Sukulaisuussuhteet olivat epäilemättä tärkeä tekijä tällaisen lukuseuran syntymisen taustalla. Langosten lisäksi seurassa oli myös appi ja vävy, koska Johannes Æjmelæus oli nainut Henrik Moliisin tyttären.
Tänne muuttaneet maanmittarit eivät suomalaistuneet siinä mielessä, että he olisivat vaihtaneet kieltä, mikä silloisissa oloissa oli täysin mahdotonta. Mutta ainakin niiden maanmittareiden, jotka työskentelivät suomenkielisellä alueella, täytyi oppia suomea. Tulindbergin muistokirjoitoksessa kerrotaan, kuinka hänen ja hänen työtoverinsa ensimmäisiä virkatehtäviä 1740-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa hankaloitti suomenkielen taidottomuus, mutta sittemmin ainakin Tulindberg oppi kielen. Kun harkittiin varamaanmittausjohtajan viran perustamista Pohjanmaalle, tehtävään pidettiin sopivana Tulindbergiä, yhtenä painavana perusteena hänen suomen kielen taitonsa. (14)
Myös sosieteetin aatelinen, kapteeni Herman Julius Roos (af Hjelmsäter) oli Ruotsissa syntynyt, mutta Suomen talousasioihin perehtyneenä hän sai aatelissäädyn edustajana tärkeän luottamustehtävän. Hän oli Pohjanmaan talousdeputaation puheenjohtaja.Tämän takia hän myös oli yhteyksissä maanmittareihin, sillä deputaation tehtävänä oli "taivuttelemalla väestöä avustaa isojakoasioissa maanmittaria". (15)
Miksi sosieteetti syntyi?
Monet kirjasosieteetin toiminnan piirteet puhuvat sen puolesta, että malli siihen oli saatu ulkomailta. Merkillepantavaa saattaa olla se, että kapteeni Roos oli vuosina 1757-59 ollut Pommerin sodassa. Ruotsin Pommerissa toimi yksi varhaisimmista tunnetuista lukuseuroista. Pohjalaisten kirjasosieteetissa esiintyy monia englantilaisten ja keskieurooppalaisten lukupiirien ominaisuuksia, mutta silti oli varmasti jotakin, joka oli luonut paikallisia edellytyksiä tällaiselle toiminnalle. Ammattitoveruus ja sukulaisuus mainittiin jo edellä.
Kirjojen kiertäminen paikkakunnalta toiselle ei luultavasti ole ollut aivan merkillinen uutuus, sillä pappien keskuudessa oli säännöllisesti lähetetty kiertokirjeitä. Pohjanmaan papistoa valtiopäivillä edustanut Närpiön kirkkoherra Henrik Carlborg, siis kahden kirjasosieteetin jäsenen appi, oli 1740-luvulla lähetellyt papistolle kiertokirjeraportteja, joihin oli joskus myös liitetty muistioita tai julkaisuja (16). Valmius kierrätykseen oli siis jo vanhastaan.
Virikkeitä Suomen ulkopuolelta saattoivat Roosin lisäksi tuoda useat kirjasosieteetin jäsenet, jotka olivat opiskelleet Upsalassa. Suomessa syntyneistäkin ainakin Johannes Æjmelæus oli opiskellut siellä. V. 1756 oli sitä paitsi ilmestynyt Pehr Kalmin Amerikan-matkan kuvauksen toinen osa, jossa hän kertoi Franklinin ideoimasta Philadelphian kirjastosta. Menomatkalla Amerikkaan Kalm oleskeli pitkään Englannissa ja välitti tietoja mm. sikäläisestä isostajaosta. Englanti oli Ruotsi-Suomen isonjaon esikuvamaa, joten ehkä sieltä tuli muitakin malleja. Kuten Tulindbergin muistokirjoituksen alaviitteessä sanottiin, sosieteetin kiinnostuksen kohteisiin kuuluivat mm. matkakuvaukset. Niitä ilmestyi ruotsiksi runsaasti 1700-luvulla. Maailmanmatkailu ei ollut tuntematonta kirjasosieteetin lähipiirille, sillä Israel Reiniuksen kaksi poikaa tekivät parivuotisen matkan Kiinaan ruotsalaisen laivan mukana. Toinen pojista, isänsä kaima, piti matkalla päiväkirjaa, jonka perusteella hän julkaisi matkaa kuvaavan väitöskirjan v.1749 (17). Eipä ollut virikkeistä puutetta Etelä-Pohjanmaalla.
Kiinnostusta kirjahankintojen järkeistämiseen synnytti varmaan myös se, että 1750-luvun puolivälistä lähtien aina seuraavalle vuosikymmenelle paperin ja kirjojen hinnat nousivat voimakkaasti. (18)
Kollektiivista tiedonhankintaa Pohjanmaalla
Kirjasosieteetin syntyminen junri Pohjanmaalle ei ole yllätyksellistä. Pohjanmaa oli vanhastaan oma erityisalueensa. Sen papit valitsivat oman edustajan valtiopäiville ja pitivät omia pappeinkokouksia.
Maakunnan yhteydet Pohjanlahden yli olivat jopa vilkkaammat kuin Turkuun päin. Hattujen sodan (1741-43) jälkeen Suomen olojen kehittämiseen alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota, ja yksi tärkeimmistä uudistuksista, isojako, alettiin 1759 juuri Pohjanmaalla, aivan kirjasosieteetin maisemissa.
Pohjanmaan erikoisasemaa kulttuurihistoriassa ja erityisesti lukuseurojen historiassa osoittaa myös se, ettei lukuseurainnovaatio jäänyt siellä vain sivistyneistöin piiriin, vaan levisi myös suomenkielisen talonpoikaisväestön keskuuteen. Pohjanmaan mystikoiksi kutsuttu uskonnollinen lahko suomensi 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvulle vieraista kielistä uskonnollisia ja myös maallisia kirjoja, joita sitten käsikirjoituksina kierrätettiin talosta taloon. Lahkon ydinalueita oli Merikaarron kylä Vähässäkyrössä Mustasaaren pitäjän rajalla, siis kielirajalla. (19) Sen sijaan ei liene tietoa siitä, voisiko kirjasosieteetin ja mystikkojen toiminnan välillä olla jotain yhteyttä, paitsi se, että isojako lisäsi vaurautta ja mahdollisti tavallisen talonpojankin omistautumisen kirjallisiin harrastuksiin. Kirjasosieteetin ja Vaasan lukuseuran välinen mahdollinen suhde on yhtä lailla hämärän peitossa.
Toisaalta Pohjanmaalla tuntuu kaikki olevan mahdollista. Kuka tietää, mitä sieltä vielä löytyy? Oleellista on se, miten me nykyajan ihmiset käytämme näitä historian kantoraketteja.
Artikkelin kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden lisensiaatti,
Tampereen yliopiston informaatiotieteen laitoksen
assistentti
VIITTEET:
(6) B. Widén: Prästmötet i Åbo stift 1629-1864 (1967), s. 236-245.
(14) Etelä-Pohjanmaan historia IV.1. ... Kirj. Aulis J. Alanen (1948), s. 390-391.
(16) M. Tolonen: Suomen papiston valtiopäiväedustus vapaudenajalla (1980), s. 120, 179-180.